Tutkimustulokset osoittavat, että arvokisamitaleja voittaneet urheilijat ovat yllättävän usein tehneet lajivalinnan myöhään, 16-18 -vuotiaana. Tutkimuksen mukaan myöhään erikoistuminen, useiden lajien harrastaminen ja ei-ohjattu liikkuminen (esim. pihapelit), johtaa usein huipulle paremmin, kuin varhain vakavoituva urheileminen. Mitä monipuolisempia kokemuksia liikunnasta nuorella iällä saa, sitä paremmin se kehittää motorisia taitoja, ehkäisee vammojen syntymistä, rakentaa sosiaalisia taitoja ja verkostoja sekä motivoi liikkumaan pidempään.
Olen keskustelut useiden oululaisten junioriurheilussa vaikuttavien henkilöiden kanssa. Mielipide monipuolisen ja monilajisen harjoittelun tarpeellisuudesta oli yhteinen. Keskusteluissa tuli selvästi esille kaksi ongelmaa: tiloista ja ohjaajista on todellinen puute.
Näihin haasteisiin ehdotan mielestäni kohtuullisen helppoa ratkaisua. Vaihdetaan harjoitusvuoroja eri lajien kesken. Kun hiihtäjät ovat uintitreeneissä uintivalmentajan ohjauksessa, niin uimarit ovat hiihtämässä. Lajeja on paljon ja siten myös mahdollisuuksia kehittää nuorta urheilijaa monipuolisesti. Kestävyysurheilijoille on tärkeää harrastaa myös palloilulajeja ja päinvastoin. Voimistelu ja yleisurheilu kehittävät monipuolisesti kaikkia.
Kun edetään urheilijan ehdoilla, niin valmentajien pelko värväyksestä ja lajinvaihtajista jää toissijaiseksi kysymykseksi. Toki reilut pelisäännöt ovat itsestään selvä lähtökohta. Myös haasteet organisoinnin vaikeudesta, välineiden järjestämisestä tai mahdollisten kustannusten jakamisesta ovat ratkaistavissa, jos tahtoa on.
Monilajiseuroissa harjoitusten vaihtaminen on helpompaa, mutta toivoisin aktiivisuutta myös seurayhteisöjen välillä. Haastan POPLin ja Oulun alueen suurseurat näyttämään esimerkkiä.
Lopuksi esitän toivomuksen. Junioriurheilijoiden valmennukseen tulisi ohjata parhaat, osaavimmat ja kokeneimmat valmentajat.
